Kello on pian kolme, enkä ole nukkunut silmällistäkään. Vastapäisen talon ikkunoissa palavat valot sen sijaan tuovat toivoa.. En ole ainoa joka valvoo. Keitin kamomillatettä. Korjasin pöydältä suklaalevyn käärepaperit.

Yö ei tunnu pelottavalta. Uskon, että väistämättä uni jossain vaiheessa tulee. Ehkä vasta huomenillalla, mutta sittenkin. Sitäpaitsi en ole yksin. Vastapäisen talon asukkaat ovat tietämättään seuranani, tukenani.

Kolme eri ikkunaa.
Kolme eri kotia.
Yhdessä ainoassa ihminen.
Näen hänet ilman verhoja.
Sinä, lukeva keski-ikäinen mies.
Sinä, unettoman yöni kanssaeläjä.

Sängyssä Tyyppi, jonka selkä on lämmin. Pian kaivaudun siihen kiinni.
Jos se ei auta, palaan keittiöön ja katson monessako ikkunassa palaa valo.

(Jos samanlaista unettomuutta olisi tapahtunut vuosi sitten, olisin paniikkikohtauksen vallassa. Ihana huomata kuinka sitä on elämä mennyt eteenpäin. Toki nytkin otin kaksi beettasalpaajaa, kun sydän tykytti melko lailla, mutta silti olen pysynyt aivan tyynenä. Valitettavasti muualla ollaan huonomassa jamassa. Voimia sinne.)