Tämä blogi on ollut olemassa 2 vuotta, 9 kuukautta. Jo sitä ennen se sijaitsi aamuisin.blogs.fi -osoitteessa kolme kuukautta. Blogin perustaminen sai alkunsa aikana, jolloin olin juuri saanut ensimmäisen paniikkikohtaukseni ja olin lukenut Hesarin Kuukausiliitteesyä jutun blogeista.

Juttu  oli kimmokkeeni tutustua blogeihin. Aikani niitä selattuani päätin perustaa oman. Jo blogimaailmaan (ainakin julkisesti) jättäneenn Herkun (jonka postauksia kaipaan paljon) blogi sijaitsi Vuodatuksessa, kuten myös Duussin ja Matosen, jotka kaikki olivat ensimmäisiä seuraamiani blogeja. Vuodatus tuntui loogisemmalta järjestelmältä, kuin blogs.fi, joten siirsin blogini sinne.

Nyt, kun noista ajoista on kolme vuottta, mutta silti valvon puoli kolmelta yöllä (vaikka aamulla on 8.45 töihin) ja käyn läpi osittain samanlaisia ajatuksia, mietin, että eikö koko tänä aikana olla tultu mihinkään. Eikö ajan pitäisi parantaa?
Samalla kuitenkin tedän, että onhan se parantanutkin. Nykyään näitä valvomisia ja paniikkiajatuksia tulee enää aniharvoin. Pelottavia sydämen tykyttelyjä ja vapinaa poistavaa lääkettäkin joudun ottamaan vain n. kerran vuodessa.

Vatsa on sekaisin ja juon kamomillateetä. Tyyppi vielä katsoo läppäriltä leffaa ennen nukahtamista. Olemme tulleet fyysisestikin eteenpäin, kommuunista muuttimme keskustaan kohta kolme vuotta sitten.

Ja olenhan minä kasvanut ja kehittynyt, valmistunut ja aloittanut työelämän. Siinä varmaan myös yksi syy viimeaikaiselle semi-ahdistukselle (lähestyvän luonnon pimeäkauden, jota myös talveksi kutsutaan, lisäksi). Töitä on nyt tehty putkeen 20 viikkoa. Syyskuu niin, että viikonloput olivat teatteritreenejä tai -esityksiä. Kun toukokuun lopulla aloitin ja varmaan ensimmäiset 1,5-2 kuukautta jännitin ihan hirveästi ja epäilin itseäni ja osaamistani, tuntuu tuo 20 viikkoa tosi pitkältä ajalta (BTW: hirveän hyvä kirjoitus ja keskustelu peloista ja jännityksestä ym. täällä). Pieni paussi olisi paikallaan. Mutta samalla olisi aivan ääliömäistä kieltäytyä viikon/kahden työsopimuksista. Tätä kai se nykyajan pätkätyöläisen arki on. Siitäkin itseäni soimaan, että valitan liian herkästä. Vaikken kyllä valita muualla, kuin täällä ja lähimmille.

Koska kuitenkin eteenpäin on menty, vaikka se näin pimeässä, unettomassa, hiukan pelottavassa yössä ei aina siltä tunnu, eivät muutokset tunnu niin mahdottomilta. Koska en voi ymmärtää sitä, miten nykyaikana voi tapahtua tällaista, en halua pitää blogia Vuodatuksessa.
Sen sijaan olen iloinen siitä, että omin voimin pyöritetty työ saa lopulta korvausta. Onnea siitä Tuomakselle.

Vastaisuudessa Nuori Naisen Arki pyörii täällä. Paniikkeineen ja pelkoineen, sekä toivottavasti ilman niitä.