Ahdistuin kun katsoin omia valokuvia ja vertailin niitä  k a i k k i e n  muiden feisbuuk-kuviin. En kestä kun oon niin naamaläski. Muutenkin olen melko turpea, mutta ennen kaikkea naamasta. Mulla on äidiltä peritty pikkiriikkinen leuka jonka vuoksi jo ennestään muheva rasvakimpale leuan alla näyttää oikein kunnon kinkunpalalta.

Miksi en kykene syömään vain silloin kun on nälkä? Miksi en voi olla joka ilta haaveilematta lakusta tai irttareista. Miksi aina löytyy syy, että vielä tämän kerran voin ostaa ihan vähän karkkia. Miksi täytyy telkkaria katsoessa saada natustaa jotakin pientä? Miten porkkanoiden kuoriminen voi olla vaivalloisempaa kuin laittaa kengät jalkaan, kävellä alakerran kioskiin, ostaa karkkia, mahdollisesti jonottaa ja kävellä takaisin kotiin?

Eilen lähdin kolmen viinilasin, yhden pienen oluen ja 10 savukkeen jälkeen kotia, sillä tänään oli iltavuoro, enkä halunnut krapulaa. Krapulaa ei tullut, mutta sen sijaan kotiin päästessäni söin 3 ruisleipää, 1,5 sämpylää ja ½ pullan. Jonka jälkeen pesin meikit ja ryömin sänkyyn katsomaan yle areenalta aamun serranot. Juomalasiin olin haalinut edelliseltä illalta jääneet pantterit ja hedelmäaakkoset. Niitä natustin ja niiden loputtua rynnin vielä hakemaan aiemmin rohmuamani pullan puolikkaan.

Nukahdin ennen kuin serranot loppui ja hampaat jäi pesemättä. Oon niin säälittävä.