Täysi rahattomuus on löytänyt mut ja Tyypin. Viime vuotinen (Laukkukaupann lisäksi) sivutyö loppui alkukesästä, muttei se silloin haitannut, kun oli laukkukauppa hommia niin paljon. Nyt tuon sivu-sivutyön palkan puuttumisen todellakin huomaa. Normaalista kuukausibudjetista on tippunut lähes puolet pois. Jo reilu viikko on kitkuteltu, mutta kun Tyypillä on nyt ollut enemmän omaa sivutyötään, niin jotenkin pärjätty. Mutta tänään se iski: Täydellinen pennittömyys.

Ja eniten tässä ärsyttää se, että esim. keväällä siellä Helsingin töissä tuli tienattua aika mukavasti. Mutta tietenkään mitään ei jäänyt talteen. (Tai sekin mikä jäi, meni sitä Nykin matkaa varten.) Eikä sinänsä, en sitä matkaa mihinkään haluais vaihtaa, mutta en nyt ihan tätäkään toivois. Perus vuokran-vesilaskun-sähkölaskun-puhelinlaskun ja nettilaskun jälkeen on vielä jäljellä (ensimmäinen oikea iso parisuhde-aikuis-avoliitto-osamaksu symboli) sohva-lasku. Puhumattakaan kaikista muista syksylle kerääntyneistä maksuista (opiskelija ym-maksut). En oo sitten ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen ollut tässä tilanteessa. Vituttaa.

Vihaan sitä, että täytyy miettiä joka ikistä ostosta. Ei sillä, että sitä rahaa ois koskaan ollut rajattomasti, mutta ettei aina tarvis ostaa jotain bloody-hell euroshopperin juustoa, vaan vois saada ihan kunnon tavaraa. Ja vihaan myös sitä, että tämä tiukoilla oleminen tekee minusta hyvin helposti, hyvin katkeran. Nimittäin vanhempiani kohtaan. Heidän (varsinkin isän) kasvatusmetodeihin on aina kuulunut syyllistäminen. Ja sen vuoksi avun pyytämien tuntuu niin vaikealta. Vaikka tiedän, että he kyllä auttavat jos kysyn (ovat sen ennenkin tehneet) ja he rakastavat hyvin paljon. Mutta tiedän myös, että jos menen rahaa pyytämään, saan siitä tavalla tai toisella vielä kuulla. Viimeistään tiliotetta lukiessa huomaan, että viestinä on joku puolivitsikäs "kun mikään ei riitä". Ja silloin ei huumorintaju riitä, vaan pahoitan vain mieleni.

En kannata sitä, että vanhemmat holhoavat aikuisia lapsiaan tai kantavat heille kaiken valmiina pöytään. Mutten myöskään pidä siitä, että kun opiskelijalapsella ei yksinkertaisesti riitä rahat, (ja heillä on mistä auttaa), apua ei voida tarjota tai pyydettäessä siitä tehdään numero. Kyllä minä itsekin jo tiedän, että omillaan tulisi pärjätä. Ja se siitä tekee vielä pahemman, että muuten olemme vanhempieni kanssa mitä parhaimmissa väleissä ja läheisiä ja avoimia ym. Mutta raha-asioiden kohdalla kaikki vaan jotenkin kusee.

Tuli nyt tällainen tilitys, ja pahoittelut siitä. Mutta sellaista se teettää, kun katsoo perjantai-iltana vanhaa (paskaa) leffaa, eikä voi edes poppareita ostaa.